Kirjoita itsellesi ylös lähipiiriisi kuuluvat ihmiset. Pohdi, millaisia tunteita he sinussa herättävät.
Löydätkö yhteyksiä lapsuutesi ihmissuhteisiin tai muihin menneisiin ihmissuhteisiin? Ovatko tunteet myönteisiä vai kielteisiä? Miten voisit vahvistaa myönteisiä tunteita herättäviä ihmissuhteita? Hakeudutko aina saman tyyppisiin ihmissuhteisiin, vaikka ne herättäisivät kielteisiä tunteita?
Pohdi, millaista kommunikaatiosi on eri ihmisten kanssa. Vaikuttavatko vuorovaikutukseesi ne tunteet, joita toinen ihminen sinussa aiheuttaa? Miten?
Jos tunteesi meinaavat ottaa vallan vuorovaikutustilanteissa, on hyvä harjoitella tietoista syvähengitystä, jolla voi antaa voimakkaan tunteen olla ja laantua, jolloin vuorovaikutus on helpompi pitää rakentavana. Harjoittele syvähengitystä useita kertoja päivässä, jotta siitä tulee tapa. Voit aloittaa harjoittelun keskittymällä hengitykseesi laskien hitaasti kolmeen sisäänhengityksen ajan, ja sen jälkeen laskemalla hitaasti kolmeen uloshengityksen ajan. Kun tämä sujuu rennosti, voit pidentää hengityksen syvyyttä.
Voit jakaa havaintojasi alla keskustelussa muiden kanssa tai tehdä harjoituksen itsenäisesti.
Viikkoharjoitukset on vapaaehtoisia ja tarkoitettu syventämään viikon aihetta.
8 kommenttia
Minua innosti aihe ihmissuhteet ja, miten niissä toteutuu omat rajani.
Lapseni
Valitettavasti oman lapseni erittishaasteet, vaikeudet koulunkäynnissä ja tunteidensäätelyssä kuormittavat meidän koko perhettä todella paljon. Se on yksittäinen asia, joka tuntuu vaikuttavan mun kaikissa ihmissuhteissani. Lapseni tarvitsee paljon kannattelua ja tunteiden säätelyssä tukea. Olemme mieheni kanssa tunteiden kannattelijoita ja vastaanottajia. Viime syksy oli todella vaikea aika. Tähän vaikutti myös lapsen opettaja, joka ei ainakaan silloin vielä ollut oppinut ymmärtämään lastamme. Tämä on nyt hiukan muuttunut parempaan suuntaan. Sairasloman myötä olen enemmässä määrin alkanut huomioimaan omaa jaksamistani, omaa mielenterveyttäni sekä ihan omaa fyysistä kuntoanikin. Olen käsitellyt omaa erillisyyttä lapsiini nähden. Voin ottaa tilaa itselleni ja lapseni silti pärjäävät ja mieheni, heidän isänsä osaa myös ottaa vastuuta lapsista ja antaa minulle tilaa.
Kun olin töissä olin liian kuormittunut ja vetäydyin perheeni läsnäolosta ja nukuin. Nyt minulla on myös enemmän ollut mahdollisuutta aitoon yhteyteen lasteni kanssa, iun voimavarani ovat kasvaneet.
Parisuhde
Myös miehelläni on uupumusta ja hän on toipunut todella vakavasta sairaalahoitoa vaativasta masennuksesta. Yritin häntä saada toipumisen myötä myös hakeutumaan terapiaan, mutta vaikka etsin hänelle terapeutin valmiiksi ja miltei kirjoitin, millaisen sähköpostiviestin hänen tulee terapeutille lähettää, niin hän ei ole saanut sitä aikaiseksi. Sama myös sen suhteen, että hän kärsii verenpaineongelmista, mutta ei ole millään saanut aikaiseksi hakeutumaan edes lääkäriin. Meidän arkemme on jatkuvaa kuminauhan venyttämistä sen suhteen, että kuka tekee mitäkin perheessä ja kuka jaksaa nousta esimerkiksi edes keittämään kahvia. Uupumuksen myötä kun vihdoin tajusin hakeutua sairaslomalle olen pyrkinyt nostamaan itseäni ylös tästä jaksamattomuuden ja Uupumuksen suosta. Huomaan, että toivoisin myös toiselta osapuolelta sitä, että hän jaksaisi arjessa enemmän. Tässä minun täytyy vetää rajaa. En voi tehdä asioita mieheni puolesta. Oma väsymykseni saa myös minut vetäytymään parisuhteessa ja välillä on ollut vaikeuksia löytää sekä henkistä että fyysistä läheisyyttä hänen kanssa. Toivoisin sitä enemmän.
Äitini
Kirjoitan tässä nyt vain suhteesta äitiini, koska en samalla tavalla koe suhteita muihin lapsuuden perheenjäseniin “ongelmallisena”. Tai on isäni ilmaissut mielipiteensä sairaslomastani, että “kyllä sitä pitäisi pyrkiä takaisin töihin, niin saisi elämääk järjestystä.” Pystyn kuitenkin ohittamaan nämä mielipiteet ja ajatella, että hän ei ehkä ihan ymmärrä. Mutta suhteessa äitiini olen enemmän joutunut määrittelemään rajoja. Äitini on tosi herkkä ja elää muiden elämää vähän heidän puolestaankin. Ja kantaa kaikki murheet. Minulla on tuntemus, ettei äidilläni ole psyykkisiä kykyjä kantaa näitä murheita, vaan ne musertavat hänet. Tästä syystä on tosi paljon täytynyt pohtia, mitä asioita voin Äitini kanssa jakaa. Nämä asiat liittyvät nyt sekä erityisesti minun jaksamisasioihin kuin myös erityislapsen vointiin liittyviin asioihin. Äitini sanoo ja väittää, että “hän kyllä haluaa tietää jos on jotain murheita.” Mutta selkeästi myös Äitini jaksamisen voimavarat rakoilevat. (Tähän vaikuttaa myös isoveljeni ja hänen suuret haasteet elämässä)
Suhteet työyhteisöön
Oikeastaan sairaslomani lähti siitä, että työkaverini ilmaisivat huolensa minun jaksamisestani ja fyysisestäkin voinnista. Tajusin silloin, miten paljon olen elänyt konemaisessa pärjäämismoodissa. Enkä edes huomannut omia voimavarojani. Omaa vointiani. Sikäli olen kiitollinen työkavereilleni, vaikka samalla kamppailen häpeän kanssa. Kriittinen puhe sisälläni sanoo, että “miten olin niin surkea työntekijä” Myös töissä kamppailin näiden liiallisen jakamisen. avoimuuden kanssa. Ja pohdin, että kuormitinko myös omilla avautumisillani liikaa työkavereitani. Onneksi nyt olen hakenut ja saanut myös muita paikkoja, joissa olen voinut jakaa tunteitani ja ajatuksiani sellaisessa yhteydessä, jossa niitä ennemminkin kuului jakaa kuin työyhteisössä, jossa pitäisi pystyä keskittymään työhön.
Ystävät
Parhaat ystäväni muodostuivat lukioaikana. Minulla on taustalla koulukiusaamista ja vahvasti erilaisuuden kokemuksia. Omassa ystävistä muodostavassa kuplassa sitten olen näin aikuisuuteen saakka saanut olla hyväksynnän ja rakkauden kuplassa, jossa ei ole tarvinnut miettiä tulenko hyväksytyksi vai en. Valitettavasti ystäväni asuvat vähän kauempana, enkä kohtaa heitä arjessa niin usein, mutta netin kautta olen päivittäin yhteydessä.
Aikuisena sitten koin voimakkaasti erilaisuutta myös erityislapsen synnyttyä. En pystynyt esim perhekahviloissa muodostamaan mitään kaverisuhteita muihin äiteihin, koska piti olla tiukasti vahtimassa, mitä lapseni tekee. Tässä suhteessa koin ehkä lapsuuden koulukiusaustraumojen takia häpeää ja erilaisuuden tunnetta. Tunnetta, että en ole samanlainen äiti kuin muut äidit tai perheeni on hyvin erilainen. Vastavoima tälle on ollut vertaistukiryhmät. Ne ovat nyt aikuisuudessa muodostaneet mulle sellaisen samanlaisen kuplan kuin nuoruudessa lukiossa kaverisuhteet.
Ammattilaiset
Erityislapsen myötä olen joutunut muodostamaan suhteita myös erilaisten ammattitahojen kanssa. Meidän koti on työpaikka monelle ihmiselle, koska kaikkina arkipäivinä meillä on lapsella hoitaja kotona hänen koulupäivänsä jälkeen. Meillä on lapsilla tukiperheet ja tukihenkilöt. Palaveeraamme usein eri sosiaalityöntekijöiden kanssa ja sitten tietysti yhteydet koulun henkilökunnan ja pojan hoitotahon työntekijöiden kanssa on ollut aktiivista. Paljon ollaan ammattilaisilta saatu tukea ja ymmärrystä. Pääsääntöisesti koen, että kokemukset ovat olleet positiivisia, mutta olen myös joutunut puolustelemaan tarpeitamme ja kokemuksiamme. Tämä on varmasti vahvistanut minua ihmisenä ja äitinä.
Minulla oli nyt tarve selvittää tällä tavalla ajatuksiani ja ihmissuhteitani. En tiedä, onko tästä kenellekään muulle mitään vertaistuellista hyötyä jne. Kiitos ja mukavaa pyhää!
Kiitos, kun jaoit. Ainakin minulle tämä auttoi hahmottamaan myös omia läheisiä ihmisiä ja suhdetta sekä rajoja heihin.
Tämä sinun kirjoittama teksti resonoi minussa monessa kohtaa erittäin vahvasti. Minun vanhin lapsista on myös erityislapsi. Vuosia elin / perheemme eli todella uuvuttavaa aikaa. Saimme diagnoosin vasta lapsen ollessa 16 vuotta. Diagnoosin saaminen auttoi niin lasta, kuin meitä vanhempia ymmärtämään mistä on kyse. Ei se kuitenkaan syvää uupumusta vienyt pois.
Ennen kaikkea haluan sanoa, että kiitos kirjoituksesta! Se auttoi minua ymmärtämään monta asiaa omasta elämästä. Kuinka rankkaa meillä onkaan ollut ja miksi olenkaan tällä hetkellä niin tolkuttoman uupunut. Se sai myös minut tajuamaan kuinka yksin olen yrittänyt näistä kaikista asioista selviämään. Minulle tuli niin vahvasti just nyt olo, että hei, ei mun tarvi jaksaa yksin. Haen nyt ainakin keskusteluapua.
Hei, hienoa, että minusta oli vertaistukea. ❣️
Minulla on tällä hetkellä kai aika vähän ihmissuhteita. Ystäviä en juuri tapaa, some on lähes ainoa väylä vaihtaa kuulumisia.
Vanhempani ovat jo vanhoja, asuvat toisella paikkakunnalla. Välit ovat kai nykyään aika leppoisat. Nuorempana minua loukkasi tavattomasti, kun he tyrkyttivät minulle rahaa: halusin olla aikuinen ja elättää itse itseni. He eivät ymmärtäneet, että heidän rahansa pitivät minua lapsen asemassa: hehän vain hyvää hyvyyttään auttoivat… nykyään en enää välitä siitäkään. Antavat rahaa jos antavat. Sitä olen surrut, että he ovat läpi vuosien enemmän varoitelleet kuin kannustaneet minua. Jotenkin ajattelen, että on osaltaan heidän syynsä, että olen niin arka elämään, tekemään rohkeita ratkaisuja ja toteuttamaan itseäni. Mutta mistäs minä tiedän, vaikka olisin samanlainen nynny joka tapauksessa. Olen ainoa lapsi, minulla ei ole sisaruksia.
Lapsellani, joka kasvoi tyttönä ja on nykyään mies, on ollut ongelmia pitkin matkaa. Hänen kanssaan koen, että joudun edelleen olemaan varpaillaan: hän loukkaantuu ja hermostuu helposti, lisäksi kärsii mm. aistiyliherkkyyksistä. Hän asuu myös muualla emmekä ole kovin tiiviisti tekemisissä, enimmäkseen viestittelemme. Tapaamme ehkä kerran vuodessa. Hän ei kysele yleensä kuulumisiani, minä olen se joka ottaa yhteyttä. Tosin kun yllättäen jouduin toissa vuonna sairaalaan, hän matkusti kotiin hoitamaan koiraa – eli on kyllä perimmältään hyväsydäminen. Ei kai hänelläkään ole kuitenkaan helppoa.
Seurustelen nyt itseäni nuoremman miehen kanssa. Suhde on tuonut iloa ja elämääni ihmisen, jonka kanssa voin jakaa arjen pikku asioita – kirjoittamalla tosin vain yleensä, koska hänkin asuu muualla. Tapaamme muutaman viikon välein, yleensä silloin useamman päivän kerrallaan. Vaikka olen ollut iloinen hänestä, pohjalla on kuitenkin suru siitä, että suhde ei ikäeron takia voi kestää. Yhteistä tulevaisuutta ei voi suunnitella. Jossain vaiheessa hän lähtee hakemaan uusia kokemuksia ja ikäistään elämänkumppania. Tavallaan typerää edes minun roikkua tässä, mutta en usko, että löydän enää ketään tässä iässä (59). Tiedän kyllä, että jos miehille antaa seksiä, niille kelpaan. Mutta kun itselle ei riitä se: haluan kumppanuutta, ymmärtämystä, sen että joku näkee juuri minut. Toisaalta en tiedä, pystyisinkö olemaan normaalissa parisuhteessa. En ole koskaan pystynyt. Olen kyllä seurustellut, mutta suhteessa olo on aina lopulta alkanut ahdistaa. En ole koskaan ollut naimisissa. Nyt kylläkin ajattelen, että syynä on ollut se, että nuorempana en uskaltanut olla oma itseni ja totta kai silloin oli paha olla, koska yritti olla jotain mitä ei oikeasti ollut. Nyt vanhana kai uskallan vähän paremmin? Ehkä…? Mutta tuntuisi jotenkin hyvältä, jos olisi semmoinen kumppani, jonka kanssa voisi miettiä oikeasti elämää yhdessä, ei vain sitä mitä tehdään muutaman viikon päästä, kun tavataan.
Työkavereita ei ole nyt työttömänä. Kun olin töissä, useimpien kanssa tulin hyvin toimeen. Muutama kävi pahasti hermoille. Niin kai se ihmisten kanssa on yleensäkin silloin, kun ei ole mahdollisuutta valita, kenen kanssa on tekemisissä. Erityisesti yksi muutama vuosi sitten eläköitynyt työkaveri oli hankala, valehteli, myöhästeli, väitti osaavansa työn vaikka sitten tekikin virheitä. Hänen kanssaan vuorovaikutukseen todellakin vaikuttivat tunteet: olin monesti raivoissani, kun oli pakko olla tekemisissä. Toisaalta on ollut työkavereita, joiden kanssa päivä on vaikkapa huumorin kautta tullut valoisammaksi, kun on saanut tehdä töitä yhdessä.
Siinäpä kai enimmät ihmissuhteet. Ennen joulua työkkärin kurssilla oli mukava nainen, jonka kanssa juttelin ja kävin koulupäivinä syömässä, mutta yhteydenpito ei jatkunut sen jälkeen. Sitten on muutamia tuttavia, BDSM-harrastuksen kautta tulleita, mutta kun eivät nekään piirit enää oikein innosta. Siellä on kyllä mukavia ihmisiä enimmäkseen, ei ole siitä kiinni. Ehkä olen masentunut tai jotain? Ensi viikolla alkaa toinen työkkärin kurssi: valitettavasti aihe ei etukäteen kiinnosta ollenkaan, ei ole koskaan kiinnostunut. Hain sinne vain koska jotain pitää yrittää. Saa nähdä, millaisia ihmisiä siellä kohtaan.
Tämä tehtävä on kyllä nyt liian tunteita aiheuttava kun edes pohdin että tekisin tämän. Pitää yrittää ehkä joskus muulloin. On niin paljon ollut jo lapsuudessa tiettyjä kaavoja ihmissuhteissa ja huomaan kyllä että miten ne näkyy myös tänä päivänä. Minulla on siis mm. erittäin pahat pelot miehiä kohtaan, johtuu ainakin isästäni ja ukistani, ja huomaan myös että eri miehet elämässä triggeröi nämä pelot esille. Siksi en ole myöskään koskaan seurustellut, en pysty luottamaan,tai olemaan haavoittuvainen miehelle.
Olen saanut mm isoja paniikkikohtausia jos olen edes kuullut että joku pitää minusta. Että tämä on kyllä yksi isoin pelko/rajoittava asia elämässäni ja tässä nyt syvähengittelen ja jätän tämän aiheen rauhaan. 😅
Hei Anni! Halusin sanoa että hienoa että lähdit pohdiskelemaan hankalalta tuntuvaa aihetta, mutta vielä hienompaa se että tunnistit kun aihe tuntui liian kiperältä. Kaikkea ryhmässä käsiteltävää saa pohtia omaan tahtiin ja oman jaksamisen mukaan ♥️ Ohjaaja Veera
Tässä tuore tapaus ihmissuhteistani. Menin ryhmään, joka kokoontuu viikoittain ja jossa neulotaan ja jutustellaan. Olin ensimmäisessä tapaamisessa, jossa koin epännistuneeni. Päätin, että avaan itsestäni jonkin verran, mutta kävi kuten aina ennenkin. Oli hiljaa ja vain jos kysyttiin, vastasin silloikin lyhyesti. Toiset jakoivat elämästään enemmän ja vähemmän . Koin myös toisten kertomukset elämästään paljon jännittävimmiksi kuin minun. Mitä pidempää aika kului, sitä enemmän vajoisin itseeni ja kudoin sukkaani omissa mietteissäni. Välillä katsoin vai vihkaa kelloa, joka täältä pääse pois.
Ihmiset puhuivat lapsistaan ja tunsin olevani eri planeetalta kuin he. Samoin lemmikeistä, jota minulla ei myöskään ole. En kuitenkaan tiedä mistä olisin halunut keskustella. Ehkä miua ärsytti keskustelu, jossa kerrottiin mitä minä olen tehnyt, eikä oltu aidosti kiinnostuneita toisista. Tämä on tuttu tunne lapsuudesta, jolloin aikuiset puhuivat omia juttujaan ja lapset kuuntelivat. Minua ihmetyttää itsessäni, että vielä monen kymmenen vuoden jälkeen tipahdan tähän moodiin. Toki osallistumista keskusteleen vaikeuttaa jännitys ja sen myötä puheeni epäselvyys, joka johtuu aivoinfarktin jälkitilasta. Yritän peittää sitä ja mitä enemmän yritän sitä kömpelömmältä puheeni kuulostaa. Tämä tuntuu TOSI PAHALTA.
Nyt olen kotona mieli maassa itkua vääntäen.